Epävarmuus

Kesä menee eteenpäin omalla painollaan. En voi valittaa, tähän mennessä on ollut äärimmäisen mukava ja ennen kaikkea rentouttava lähes puolitoistakuukautinen :)

Olen lomailun ohella tehnyt töitä äidin kahvilassa ja pitopalvelussa PALJON. Siis oikeasti paljon. Rahan tuloa ei voi siis estää, mutta valitettavasti sen menokin lienee välttämätöntä. (Selvennyksen vuoksi pitänee sanoa, että äiskällä on siis leipomo, jonka yhteydessä sijaitsee kahvila ja kotieläinpiha. Lisäksi äiti tekee pitopalvelukeikkoja eli häitä, kahvituksia ym. kissanristiäisiä aina tilauksesta.) En tiedä, paljonko rahaa saan, mutta toivon mukaan ainakin sen verran, että pärjään ensi vuoden omillani. Niinhän se yleensä menee, että yrittäjän lapsi oppii tekemään työtä ja on oikeutettu (?) saamaan vähän vähemmän palkkaa koska työt ikään kuin kuuluvat "kotitöihin", mutta jos nyt silti saisin edes viitisensataa koko kesästä, niin voinen lähteä melko tyytyväisin mielin uuteen lukuvuoteen elokuussa.

Elokuusta puheenollen... Mua hieman pelottaa aloittaa toinen vuosi lukiossa. Jokainen, jolta olen asiasta kysynyt, sanoo että toinen vuosi IB:llä ei ole mitään verrattuna ensimmäiseen: se on paljon rankempi. Jos meinasin reputtaa jo ensimmäisenä vuonna, niin pääsenkö toisesta vuodesta läpi laisinkaan? Pelottaa ihan hirvittävästi. Motivaatiostahan se on kiinni, mutta musta tuntuu välillä siltäkin, etten jaksaisi enää välittää. En edes tiedä, mitä teen tuolla koulussa. Rakastan kieliä ja ulkomaita, mutta en mä ole enää sellainen älykkö ja revi hyviä arvosanoja pänttäämällä myöhään yöhön, en enää. Toisenlainen elämä vetää mua puoleensa kaikella vapauden katkullaan. Mun tekisi vaan mieli juosta ja karata vuorille viikoksi tai kahdeksi. Tekisi mieli miettiä asioita ja ennen kaikkea omaa olemustaan ennen kuin uskaltaisi heittäytyä taas tulevaisuuden vietäväksi. Se, mikä tuolla edessä odottaa, tuntuu tulevan aivan liian äkkiä.

No mutta, jospa se siitä. Olen kaavaillut ehtiväni kesän aikana viettämään edes päivän tai kaksi niin, että olen aivan omissa oloissani ja haaveilen juurikin siitä vuorille karkaamisesta. (Tai sitten teenkin sen, lol.) Haluan rauhoittua ja kadota, kuulostella itseäni niin, että kukaan muu ei ole vieressä sanomassa juuta saati jaata. Tähän mennessä olen viettänyt niin paljon aikaa kavereiden seurassa, että vaikkei homma alakaan tursuta korvista (päinvastoin), niin olo alkaa pikkuhiljaa vaatia taas sitä hiljaisuutta. Jahka äidillä loppuu leirit ja samalla tulee hiljaisempi jakso kahvilatyössä, niin viimeistään silloin aion hiljentyä. Pakko, ei muuten tule mitään.

Siinäpä ne. Olen hengissä, elämä on kivaa, mutta epävarmuus tulevaisuudesta ja omasta itsestään elää edelleen yhtä vahvana kuin ennen kesälomaa. Koskahan sitä oppisi olemaan täysin vailla kysymyksiä?

Tuskin ikinä.