Unelmista ja olemisesta

Näin ensi alkuun täytyy myöntää, että olen ihan hirvittävän ailahtelevainen ja saamaton luonne. Haluan saavuttaa paljon, mutta joskus taas tuntuukin, että en halua mitään. Toivon aina olevani jotain muuta mitä en juuri sillä hetkellä ole ja jos jotakin saan, niin aina voisi(n) olla jotain muuta. Jotain parempaa, jotain enemmän. Vaikka luulin jo päässeeni ylitse perfektionistiminästäni, silti huomaan sen kolkuttelevan ovellani turhan usein - varsinkin näin viimeisillä viikoilla ennen kesälomaa. Kaikki pitäisi osata, loppuun asti pitäisi jaksaa painaa, luovuttaminen on heikkoutta ja niin eteenpäin... Täytyy sanoa, että olen henkisesti todella kovilla, eikä syy ole ainoastaan kiireessä vaan myös omissa ajattelumalleissani.

Olemisen sietämätön keveys... Lause, jonka olen kuullut moneen otteeseen ja samalla lause, jota en ikinä ymmärrä. Olenko koskaan tuntenut olemisen sietämätöntä keveyttä? Ehkä en. Minulle elämä on ollut aina enemmän tai vähemmän suorittamista, toisten miellyttämistä ja jopa niinä hetkinä, kun olemisen pitäisi olla "kevyttä", olen stressannut vaikka ja mistä asiaan kuulumattomasta. Voisin melkein väittää, etten ole ollut vilpittömän keveässä olotilassa kuin viimeksi lapsena. Lapsena leikkiessä ja ilman velvollisuuksia saatoin ehkä olla ajattelematta mitään ylimääräisiä tai turhia juttuja, joita tässä ah-niin-ihanassa nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa tuntuu pukkaavan joka raosta. En vain tällä hetkellä osaa olla ja elää ilman jotain, josta ottaa kiinni ja joka jollain tavalla velvoittaa jatkamaan normaalia arkea vielä irtioton (bileet, rauhaisa ilta rannalla, piknik kavereiden kanssa jne.) jälkeen. Joskus haluaisin oppia sen vapautta tihkuvan elämänasenteen, joka suorastaan moittii tulevan ajattelusta ja komentaa pysymään tässä. Sillä elämä ei ole tulevaa eikä mennyttä, se on nykyhetkeä. Se on kuluvat sekunnit, ei kuluva tunti tai päivä. Jokaisesta hetkestä pitäisi iloita sellaisenaan, mutta mistä sellaisen taidon voisi itselleen kehittää?

Unelmointi on tietenkin jollain tapaa keino irtautua arjesta ja elää tässä hetkessä, vaikka unelmointikin yleensä jollain tapaa liittyy tulevaisuuteen ja siten sulkee pois pelkästään hetkessä elämisen. Mutta oh boy, unelmointi on ihanaa! Suurimpana unelmanani voin tällä hetkellä ehkä pitää oman itseni kehittämistä siihen pisteeseen, että oppisin ihan toden teolla nauttimaan minuudestani enkä aina vertaisi itseäni muihin. Haluan oppia arvostamaan - ei, vaan rakastamaan - itseäni ja unohtamaan sen, mitä muut tahtoisivat minun olevan. Minä olen minä, kokonainen, ainutlaatuinen - miksi sitä on niin vaikea sisäistää? Suurimpina ongelminani pidän vääristyneen kehonkuvan lisäksi sitä, että otan jokaisen vastoinkäymisen erittäin raskaasti (stressihormonit joutuvat siis koetukselle lähes joka koeviikko ja varsinkin näin juuri ennen lomaa) ja sitä, etten osaa kuvitella saamiani kehuja vilpittömiksi vaan niissä pitää muka aina olla joku porsaanreikä, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia kommentteja. Ongelmalapsi ilmoittautuu siis! Oma pääni on niin monimutkainen systeemi, että en todellakaan käsitä sitä aina. Nämä asiat, jotka mainitsin, eivät todellakaan ole helposti korjattavissa. Aika lienee ainoa potentiaalinen parantaja. Se kun vain on niin pirun vaikeaa ja pitkäveteistä... Valivali!

Toinen unelmani liittyy tulevaisuuden ammattiin. Olen pitkään ja hartaasti poukkoillut eri ammattien välillä ja mielessä on juossut muusikon lisäksi myös kolumnisti, kirjailija, nutrition coach, life coach ja jopa evoluutiotutkija (!). Tällä hetkellä haluaisin kuitenkin olla personal trainer (heti kun sanon tämän, niin mieleni kuitenkin vaihtuu...!). En tiedä, miten pitkään tämä innostus kestää, mutta tällä hetkellä personal trainerin koulutus tuntuisi sopivimmalta ja kiinnostavimmalta ammatilta itselleni. No, lukiota on vielä kaksi vuotta ja sen jälkeen nähdään, minne suuntaan vai suuntaanko minnekään. Toisaalta olen myös ajatellut jättäväni lukion kesken, mutta aion kuitenkin yrittää selvitä siitä kunnialla jo ihan oman pääni vuoksi: se antaisi uskoa siihen, että todella pystyn olemaan kuin normaalit ihmiset. Etten ole heikko tai niin laiska mitä annan olettaa.

Niin, oleminen ja unelmointi ovat tärkeitä asioita elämässä. Joku joskus sanoi, että "never stop dreaming", ja taidan olla samoilla linjoilla hänen kanssaan. Jos tahtoo elää elämäänsä eteenpäin ja saavuttaa jotain, niin pitää unelmoida. Unelmista saa voimaa ja oleminen helpottuu kun on jotain, mistä unelmoida. En tiedä, onko tässä mitään logiikkaa, mutta silti - unelmien myötä voi kehittää itseään ja oleminen muuttuu sietävämmäksi (sietämättömän keveäksi?) , kun alkaa lähestyä unelmiaan.

Never stop dreaming siis! Elä, nauti, unelmoi... Ole oma itsesi ja tee, mikä tekee sinulle hyvää - sillä itsensä kehittäminen ja uuden ja mieluisan oppiminen tuskin on ikinä tuottanut kenellekään yhtään harmia. Right?