Aivomömmöä lattialla

Heip. Tulin justiinsa saunasta. Sitä ennen tein 5,7 kilometrin juoksulenkin ja pohdin oman maailmani ylösalaisin. (Uskokaa pois, se on mahdollista). Mielipaha ennen lenkkiä on verrattavissa tämänhetkiseen mielipahaan, eli lenkki itse ei auttanut yhtään mihinkään, mutta asioiden perinpohjaiseen mylläämiseen tuollainen noinkin lyhyt aika kuin 40 minuuttia oli varsin tehokas.

Tiedän olevani niitä ihmisiä, jotka innostuessaan panostavat kaikkensa innostuksen aikaansaamaan asiaan ja unohtavat kaiken muun. Innostuksen kohteesta riippuen vaihe kestää joko kauan tai vähän aikaa, minimissään ehkä tunnin. (Hox! Koulutehtävät hyvänä esimerkkinä). Noin kaksi viikkoa sitten innostuin juoksemaan, sen jälkeen asetin tavoitteeni ensi kesän kymppiin ja vitoseen - juoksumatkoihin siis - ja aloin suunnitella juoksuohjelmia ja juosta tavoitteellisesti noin kolme kertaa viikossa. Ja olen edelleen täysillä mukana. Kaksi viikkoa on ehkä lyhyt aika, mutta se on huomattavasti pidempi kuin kouluun ikinä uhraamani kokonaisaika, siis oikeesti! Tai no, ehkä kokonaisaikana ala-asteelta lukioon olen panostanut kouluun enemmän, mutta lukion toisena vuonna kaksi viikkoa ei vielä ole tullut lähellekään täyttymystä.

Mikä tässä sitten on ongelma? Miksi mulla on paha mieli? Noh, katsokaas. Kun innostun jostain, satun autuaasti unohtamaan kaiken muun ympäriltäni ja keskityn vain siihen, mikä sillä hetkellä aidosti kiinnostaa. Tällä hetkellä juoksu on ykkönen. Ongelmana tässä on se, että tajusin tänään laiminlyöneeni ystävyyssuhteitani (ja koulua, mutta se on toissijainen asia tähän verrattuna) KOKO tämän hemmetin kaksiviikkoisen ajan. Olen jäänyt (itseasiassa viimeksi tänään) pois riennoista lenkkeilyn vuoksi ja nyt kun tarkemmin ajattelen, niin näin on tapahtunut jo monta kertaa. En ole lähtenyt viettämään iltaa, katsomaan elokuvia, en ole lähtenyt tekemään pitkävetoa kaupan pihalle erään paikallisen miehen vakio-ostosten suhteen. Mä vaan juoksen, juoksen lisää ja poden endorfiinihumalaa yksin huoneessani. Fak jeah.

En tahallani innostu asioista enkä tahallani unohda muuta maailmaa panostaessani johonkin, en todellakaan. Se tulee automaattisesti. Silti mulla on todella paha mieli. Tekisi mieli raivota itseni mössöksi muovimatolle, koska olen niin paska ystävä. Rehellisesti. 

Tunnistan tästä omistautuvasta minästä vanhan minäni, sen syömishäiriöisen osan. Ei siinä mielessä, että haluaisin tällä lenkkeilyllä tavoitella parempaa kroppaa tai laihdutusta, en todellakaan. Vaan siinä mielessä, että noina aikoina karkotin pari todellista ystävää (lähes) pysyvästi elämästäni, koska en osannut muuta kuin laihduttaa. Tällä hetkellä en osaa tehdä enää muuta kuin juosta. Tasapaino sosiaalisen elämän ja muiden asioiden välillä tuntuu olevan vaikea asia työstää. Aina joku menee yli ja toinen jää paitsioon, ja kun sen huomaa saattaa Puuha-Pete ja työkalupakki saapua paikalle liian myöhään.

Ehkä olen tiennyt tämän jo kauan, mutta nyt se vasta iskeytyi tajuntaani täysillä: olen ollut huono ystävä. En ansaitsisi teistä ketään, mutta silti mulla (toivon mukaan) on vielä mahdollisuus korjata tilanne, kun tajusin asian jo nyt. Ymmärrättehän, että mä ihan aidosti kadun?

Anteeksi.