Elä tänään, kuole huomenna

Ihan ensiksi pienoinen wtf: huomasin äsken kirjautuessani, että mun blogia on yhteensä luettu jo yli 60 000 kertaa, tarkemmin sanottuna 60 041 kertaa. Ihan uskomatonta! Muistan ajatelleeni blogin alkuaikoina, että hyvä kun saan edes 20 lukijaa tai 10 lukukertaa viikossa mutta nyt, rapiat kolme vuotta ensimmäisen tekstini jälkeen, lukijamääräni ja lukukerrat ylittävät reippaasti odotukseni. Ketä tästä voikaan kiittää? No teitä!

Siispä kiitos jokaiselle lukijalle ja satunnaiskävijälle, ootte ihan parhaita ♥ Enpä olisi ikinä uskonut, että mun elämäni voi ihan oikeasti kiinnostaa ihmisiä. Näköjään olin väärässä.

Takaisin otsikon aiheeseen, aloittaen eilisistä Aurafesteistä. Juju oli mahtavuutta ja vanhat tutut turkuystäväni parhautta - kiitos Emine ja muut ♥ Meijän on pakko nähdä asap uudelleen! Kuitenkin, fiilis oli siis korkealla koko eilisen päivän. Hengailtiin kavereiden kanssa festialueella, otettiin muutamat bisset ja nautittiin olostamme. Noh, sitten yks poika meidän kaveriporukasta kysyi, että hyppäänkö benjihypyn jos hän tarjoaa (hyppypaikka oli festarialueen ohessa ja yhden hypyn hinta 60€ ja korkeus 60m, ei siis mikään pienihintainen saati pienen kokoinen loikka kohti maan kamaraa). Ja minähän tietenkin innostuin ja sanoin että JOO! 

Täytyy sanoa, että kokemus oli yksi elämäni parhaimmista. Kun astuin hyttiin, joka nostettiin ylös nosturilla, huomasin hiukan täriseväni ja mietinkin, että mitä hemmettiä olen menossa tekemään. Kun oltiin yläilmoissa, niin hytissä ollut varmistaja (tai mikälie) antoi viimeiset ohjeet ja käski kaatua avoimesta portin paikasta naamalleen kun hän laskee kolme-kaksi-yksi. Ykkösen kohdalla oli pakko sulkea silmät, kun pelotti niin vietävästi, mutta voi mikä tunneryöppy siinä pudotessa oikeen tuli! Siis ihan mielettömänmahtavaaupeaa, kauhea adrenaliiniryöppy ja kaikki pelko häviksissä! Kun pääsin turvallisesti maahan, olin varmaan puoli tuntia sitä mieltä, että mä pystyn mihin vaan. Aion todellakin hypätä benjihypyn uudestaan vielä joskus.

Benjihypyn hyppääminen ei ollut mikään suunniteltu juttu, kuten ei moni muukaan asia tuolla reissulla. Juju totesi välispiikissään aika hyvän jutun elämästä yleensä: me ihmiset eletään aina seuraavaa tuntia, huomista, ensi syksyä tai ensi vuotta. Harva meistä osaa elää nykyhetkessä ja ottaa ilon irti siitä, mitä tällä hetkellä kokee ja tuntee. Tässä on myös oma kompastuskiveni; liian usein huomaan vain suunnittelevani tulevaa ilman aitoa läsnäoloa tässä hetkessä ja tällä sekunnilla. Benjihyppy oli rutiinista irroittautumista, hetkessä elämistä - ja siitä tuli hyvä olo. Jos ihmiset eläisivät tässä ja nyt, väittäisin heidän olevan paljon vapaampia ja onnellisempia kuin mitä he ovat eläessään tulevaisuuden (tai menneisyyden) vankeina.

Ensi viikolla alkaa koulu, mutten jaksa ottaa siitäkään stressiä, koska se ei ala tänään. Kaikki aikanaan ;) Tänään aion ottaa rauhallisesti, lähteä kaverille viettämään iltaa vähän isommalla porukalla ja nauttia siitä, että vielä saa nukkua.