Tukka-asiaa

Olen ollut punapää omalla mittapuullani jo k a u a n. Sitä ennen säädin alkuperäisestä hiusväristäni vaaleasta mustaan, värinpoiston kautta kupariin ja tummaan ruskeaan, ruskeaan blondeilla raidoilla ja takaisin mustaan. Voin siis melkeinpä sanoa, että kaikkea on kokeiltu paitsi sateenkaaren värejä samanaikaisesti!

(Tähän väliin on muuten pakko mainita yksi asia. En pidä punapäisyyttä mitenkään tavoiteltavana tai äärimmäisen ihQ-juttuna, se on vain yksi väri muiden joukossa. Olisi mielestäni järjettömän tyhmää ylläpitää jotain väriä pelkästään sen takia, että sillä saa huomiota kanssaihmisiltä.)

Aloitin hiusten värjäämisen jo ala-asteen alkuvaiheessa suoraväreillä, sillä neljä vuotta vanhempi isosiskoni oli suuri esikuvani ja koska hänkin halusi värjätä tukkaansa, niin tietenkin minäkin halusin. Ensimmäinen värjäyskokeiluni taisi olla juurikin jotain punaiseen viittaavaa, mutta tosiaan vain parin pesun kertakäyttöväriä. Sen jälkeen piti kokeilla tummaa violettia jo neljännellä luokalla, mikä ei ollutkaan niin hyvä idea, sillä mun tukka näytti aivan harmaalta :D Öy nöy! Jossain vaiheessa palasin taas omaan vaaleaan väriini ja aloitin värjäämisen alusta.

Ennen punapäisyyttä taisin viihtyä pisimpään mustilla hiuksilla. Arkistojen kätköissä taitaa olla useampikin kuva siitä, hetki pieni...

Uu, mikä emogootti! Vaikea uskoa, että olen joskus näyttänyt tolta... o.O Itse asiassa tykkäsin tosi paljon mustista hiuksistani ja aina välillä haluaisin palata niihin, mutta ongelmaksi muodostuu se värinpoistojen kierre kun lopulta haluankin jotain vaaleampaa. Enkä ole enää muutenkaan niin varma, että musta oikein kuvaisi persoonaani (punainenko sitten, minäkö räiskyvä - not) tai mitään muutakaan, mitä tällä hetkellä en ole ja mitä taas noina mustispäivinä olin.

Ensimmäisen punavärin laitoin mustavaiheen jälkeen ihan kestona, luonnollisesti värinpoiston jälkeen. Värinä oli Schwartzkopf Live -merkkinen real red, jos oikein muistan. Oi, jos vain olisin tiennyt miten äärimmäisen huonosti nuo markettipunaiset pysyvät kiinni tukassa ja miten äärimmäisen paljon ne jo entisestään käsiteltyä reuhkaani vahingoittavat, niin olisin suoraan aloittanut jollain muulla! Vahinko. Mun tukka oli pitkään hamppua noiden värjäysten jälkeen, mutta onneksi ne ovat nyt jo lähes kasvaneet pois.

Kuva hämää hiukan, sillä useimmiten reuhka oli enemmän oranssi kuin punainen - kiitos markettivärien lämpimien punasävyjen... Mutta pärjättiinhän silläkin. Puolisen vuotta (tai jopa vuoden?) menin markettivärien ja Crazy Colorien voimin, kunnes löysin itseni hiusfoorumilta lukemassa Elumenista. Siis omg, punainen väri joka ei oikeesti lähde sitten millään, pakko kokeilla! Ensimmäinen kampaajakertani kustansi leikkauksineen 90€, nykyään 110€ koska tukka on vähän pidempi kuin aiemmin. Kallista on, mutta todella sen arvoista jos haluaa a) pysyvän, b) kylmän ja c) haalistumattoman punavärin. Elumenista löytyy lisätietoa täältä. Ketju on p i t k ä, mutta lukemisen arvoinen. Tämänhetkinen tilanne tukkani suhteen on suurinpiirtein tällainen:

Väri on siis suoraan kampaajalta tulon jälkeen (sen ensimmäisen, odotan vielä pääseväni tämänhetkisen juurikasvun kanssa kampaajalle tämän kesän aikana...). Tuosta se yleensä kirkastuu vielä inasen ja lopputulos ei todellakaan vivahda oranssiin, vaan se on selkeästi punainen. Käytän Elumenin sävyä rr@all (punaisen Crazy Colorin ohella, jota käytän kampaaja-aikojen välillä peittämään juurikasvua), eli pelkkää punaista, mutta kampaaja voi myös tehdä erilaisia sekoituksia väreistä ja saada aikaan vaikka-ja-mitä värisävyjä. Välillä tuntuu, että tämä kaksivuotinen punapäätaipaleeni olisi lopussa ja palaisin takaisin luonnolliseen väriini, mutta lopulta päädyn aina tähän samaan. Punatukka nyt on vaan niin jees.

Haluan hypätä vieraan auton kyytiin, hukata ainoat avaimet

Olen miettinyt blogini tulevaisuutta jo pitkään, sillä koen, ettei tämä päiväkirjamainen ja "turha" blogikirjoittelu enää vain ole minua varten. Arkeni on aina samanlaista, uskotteko?! Ei suuria mullistuksia juuri mihinkään, ja mikäli niitä joskus tapahtuu, niin toki tulen kertomaan tänne heti ensimmäisenä (en). Haluaisin pitää tämän kirjoittelun sopivan vapaana ja sellaisena, että en kokisi mitään hirvittävän kamalaa tarvetta vakuuttaa lukijoilleni olevani hengissä jos viime merkinnästä on kulunut kaksikin viikkoa. Sellainen ei sovi minulle.

Elämä on heitellyt minua aika paljon viimeisen kahden vuoden aikana, ja siitä löytyy jälkiä myös entisissä blogikirjoituksissanikin. Siksi en halua poistaa täältä yhtään mitään enkä aloittaa uutta blogia, sillä haluan säilyttää nämä merkinnät ikään kuin julkisena "päiväkirjana". Muistutukseksi siitä, että hei - tollastakin olen joskus erehtynyt kokeilemaan! Tai jotain sinne päin. Tästä lähtien aion kuitenkin muokata blogiani jonkun verran - miten, siitä en ole vielä täysin perillä. Harkitsen ainakin nimen vaihtoa ja aihepiirin kääntämistä enemmän mielipidekirjoituksiin, liikuntaan, ravintoon ja ylipäätänsä hieman asiapitoisemmalle pohjalle.

... Ja nyt kun sanoin tämän, olo tuntuu oudolta. Olenkohan aikuistumassa? o.O Menopaussi, dementiadiapeetes apua! LÄÄKKEET! *nitroa suuhun* Huhhuh, se siitä.

Nyt tämän vapauden julistukseni julkaisseena voin todeta niille, joita ei ihan-aikuisten-oikeesti enää kiinnosta, että lukijalistaltani saa vapaasti poistua. Niille taas, jotka kokevat vielä haluavansa yrittää pysyä perillä näistä teenage drama queenin erinäisistä mielialavaahtopäistä, sanon että BRING IT ON BITCHES! Kyllä mua saa lukea, jos vain jaksaa. Saa kommentoidakin, oho.

Olen puhunut. Muutoksen tuulia ja pääkopan flegmatisoivaa kesää ihmiskunnalle!

Naisessa pitää olla jotain, josta ottaa kiinni!

Sain eilen kaupungilla kuulla vanhalta luokkakaveriltani, että olen lihonut MUTTA näytän paljon paremmalta nykyään kuin ennen. Olin yhdeksännellä luokalla kuulemma liian laiha.

Tämän pojan lause sai minut miettimään otsikossakin raikuvaa lausetta, jonka niin monesti olen miehen suusta kuullut - tosissaan tai vitsillä, väliäkös tuolla. Lause herättää minussa niin paljon ihmetystä: ilmeisesti "jotain, mistä ottaa kiinni" tarkoittaa useimpien miehien mielestä muotoja, mutta millaisia muotoja? Pitääkö naisen olla more like Beyoncé tai Kim Kardashian, vai onko nykyajan miesten käsitys muodoista enemmän tätä luokkaa? Ja yksi olennainen asia vielä tästä ehkä maailman monitulkittavimmasta (onko se edes sana?) lauseesta johdettuna on kysymys, joka ainakin itseäni vaivaa kovin usein teiniangsteissani ja jännän äärellä vieraillessa eli: missä menee raja normaalin, miehen mielestä "sellaisen, josta voi ottaa kiinni"-naisen ja lihavan, miehen mielestä "ällöttävän ja liian tursuilevanpursuilevan" naisen välillä? (Huom! Ketään loukkaamatta nämä kärjistetyt kuvaukset, älkää ottako itseenne! Mielipideasioitahan nämä ovat, sillä esimerkiksi monissa Afrikan maissa ihannoidaan nimenomaan jälkimmäisen naisen kuvaa. Keskityn nyt kuitenkin yleistämään, sillä muuten tästä on vaikea saada selkeää tekstiä. Piis!♥)

No shit, Sherlock! Sehän on jokaisen oma asia, mihin sen rajan vetää! Joo, tiedän, mutta haluan miettiä tätä asiaa enemmän otsikon kannalta. Mikä on muodokas ja mikä on lihava? Olen vakavasti sitä mieltä, että painoindeksi on nyylien hommaa (hox! Painoindeksi = paino jaettuna pituuden neliöllä). Jos ihminen eroaa vähänkään tavallisesta sohvapulliaisesta ja omistaa näin ollen suuremman lihasmassan ja suuremman painon, näyttää painoindeksi ylipainoa. Bodaritkaan eivät siis ole lihaksikkaita, vaan lihavia - just det! Mahtavaa! Joo ei. Otetaanpa toinen esimerkki: 50-vuotias tavallinen suomalainen nainen on mitoiltaan 170/60 ja painoindeksi on siis reippaasti "normaalissa", mutta nainen on silti tyytymätön vartaloonsa ja erityisesti vyötäröönsä, joka on 75 senttiä eikä muutu, vaikka miten lenkillä kävisi! Pitäisikö naisen laihduttaa ts. syödä vähemmän kuin kuluttaa, että vyötärö kapenisi ja samalla keikuttaisiin alipainon rajalla BMI:n mukaan? Se on tietenkin vaihtoehto, mutta kun ei. Erittäin todennäköistä on, että ko. naisella on niin vähän lihaksia, että rasvaprosentti on suhteellisen suuri, vaikka paino onkin alhainen. Tähän auttaa vain yksi asia: salitreeni (kahvakuula!). Paino saattaa nousta, ja mitä todennäköisimmin nouseekin, mutta vyötärö kapenee. Vau!

Ylläolevan naisen ongelma kuitenkin saattaa olla, että hän ei uskalla treenata tarpeeksi kovaa tuloksia saavuttaakseen, koska pelkää painonsa nousevan järjettömiin ja lihastensa kasvavan "liian miehekkäiksi". Ei pelkoa, ei se niin helppoa ole! Ja mikäli paino nousee ja mitat pienenevät, onko järkeä lopettaa? Palatakseni kuitenkin alkuperäiseen aiheeseen eli lihavuuden määritelmään, niin vaaka ja painoindeksi ovat kumpainenkin mielestäni ja näiden esimerkkien myötä aivan-ja-täysin-hanurista. That's it, nyt mä sanoin sen. En voi väittää, että itse olisin JATKUVASTI tätä mieltä, mm. heikoimpina aikoina tulee itsekin sorruttua siihen vaakalukeman tuijottamiseen vähän liikaakin, mutta se ei tarkoita, että en sisimmässäni kuitenkaan tietäisi, miten asia on.

Tämän palopuheen myötä olisi ehkä aika siirtyä vähän potentiaalisimpiin lihavuuden määritelmiin: naisilla vyötärö-lantiosuhde ja sekä miehillä että naisilla rasvaprosentti, vyötärön ympärys yleensäkin sekä erityisesti viskeraalirasvan määrä eli sisäelinten ympärille kertyneen rasvan määrä. Nämä kolme (tai neljä) asiaa ovat mielestäni parhaimmat määritelmät terveydelle hyväksi olevaan kropan koostumukseen. Huonoja puolia tietenkin näissäkin on: vyötärö-lantiosuhde lienee osittain myös perintötekijöistä kiinni, eli kaikki eivät välttämättä pääse yllä mainitun neiti Kardashianin megaäässin ja minivyötskyn mittoihin ikinä. Samoin vyötärönympärysten riskirajat (naisilla 80 senttiä, miehillä 90 senttiä) voivat olla hieman harhaanjohtavia, sillä ne ovat tietääkseni suoraan yhteydessä viskeraalirasvan (?) määrään, eli jos sitä on paljon, niin vyötärökin on riskirajoja suurempi, MUTTA: mitä jos viskeraalirasvaa ei ole, mutta vartalon muoto on noin muuten enemmän leveä kuin kapea? Voiko ihmisen silloin julistaa olevan kymmenen vuoden päästä kuolemassa sydän- ja verisuonitauteihin tai johonkin muuhun Suomenmaamme kansantaudeista?

Mitä jääkään jäljelle? Rasvaprosentti ja viskeraalirasvan määrä mitattuna sellaisenaan, ei vyötärönympäryksen perusteella. Mielestäni nämä kaksi menetelmää toimivat parhaiten määrittelemään ihmisen terveyttä ja ehkä sitä myötä sitten sen, onko ihminen lihava vaiko ei. Kuten olen maininnut, tämä on edelleenkin vain minun mielipiteeni: toisen mielestä joku voi olla lihava, kolmannen mielestä taas ei. Niin ne käsitykset ovat yhtä erilaisia kuin me ihmisetkin, mutta ihan tieteen perusteella lihavaksi ei mielestäni voi millään luokitella painoindeksin tai vyötärönympäryksen perusteella. Kuvan perusteella ehkä voi, mutta siinä tulee taas se oma mielipide esille, ja tieteen kannaltahan niillä ei juuri ole merkitystä.

Summa summarum: vaaka kaatopaikalle, salitreeniä (kahvakuulaa!) ja InBody-mittaukseen, mikäli haluaa tietää ihan niinQ tieteellisesti määriteltynä, jotta ollaanko sitä lihavia vaiko ei ;)

Jaa mutta niin, mikä olikaan kommenttini paljon parjaamaani otsikkoon...? Daah, saahan sitä pikkuvarvastakin kouraista, mikäli muualta ei löydy!

Ei heinälatoromantiikkaa ollut tarkoituskaan meistä tullakaan

Ja siis minähän en kuuntele Kaija Koota ikinä...!

Pitkästä aikaa. Mun on pitänyt kirjoitella tänne jo pitkään, mutta koko viikko ja sitä edeltävät päivät ovat olleet todella stressaavia, enkä sitten ole saanut aikaiseksi tulla purkamaan mitään tänne - eikä enää edes ole sen suurempaa tarvetta purkaa mitään, sillä asiat tuntuvat olevan jo vähän paremmalla mallilla. Sain yhteyden vanhaan fysioterapeuttiini ja alan käymään hänen luonaan taas ainakin kesän ajan, ja koulun loppuessa tippuu ne viimeisetkin painetta aiheuttavat asiat harteilta niin elämä on kaikin puolin tasaisemmalla pohjalla taas. Sainpas tuon kuulostamaan vakavalta... Kyllä mä ihan kunnossa olen :D Tässä nyt vaan on ollut kaikennäköstä personal issueta ja vähän kaveriongelmiakin, mutta ei niistä sen enempää. En viitsi ruveta valittamaan kaverisuhteideni tällä hetkellä huonosta jamasta, sillä käytännössä olen ne puoliksi aiheuttanut itse kaikella säätämiselläni, mutta ei silti voi sanoa, että syy on kokonaan minun. Jotain epäselvyyttä on ilmassa, ja se pitäisi selvittää, tai muuten ensi lukuvuodesta saattaa tulla aika tuskainen.

Ja mitäs muuta... No, kesäloma! Siis voi ihanaa, tätä ollaan odotettu niin kauan♥ Henkisesti stressaavan lukuvuoden jälkeen kesäloma on enemmän kuin tervetullut. Mulla on suuria suunnitelmia kesälle... Haluan tehdä niin paljon asioita, joita en ole vielä tehnyt. Haluan toteuttaa siskon kanssa perinteiset aamuyön kävelylenkit ja maantiellä makaamiset syvällisyyksiä pohtien, haluan tanssia ja valvoa ja huutaa niin paljon, että menee pää sekaisin. Haluan, haluan, haluan! Kesä taitaa sittenkin olla vuodenajoista parhain - tai ainakin silloin tunnun heräävän henkiin raskaan vuoden päätteeksi ja olo on kuin uudestisyntyneellä. Odotan innolla, mitä kaikkea löydänkään itsestäni tulevien kuukausien aikana...

Mulla on mielessä yksi postaus, jonka haluan jakaa teidän kanssanne tässä lähiaikoina mikäli saan sen vain kirjoitettua muistin perukoilta puhtaaksi. Until then, hyvää kesää teille kaikille!